Elämä lyhyt - keihäs pitkä

Olin Helatorstaina pajalla parin veljen kanssa. Työt edistyivät valtavan hyvin, kun oli kuusi kättä käyttelemässä työkaluja.

Tältä ne pienokaiseni näyttivät sen jäljiltä kun ne oli kaivettu muotin hiekoista. Tässä vielä hiekkainen yksilö ja messinkiharjalla puhdistettu kaverinsa. Kuten näkyy, niin melko paljon jää kaikenlaista rähmää tuohon pintaan.

Sitten kun kärkiä työsti aikansa rälläkällä, taltalla, dremelillä ja vasaralla, niin alkoi näyttää aika hyvältä. Oikeastaan ainoa asia mikä näissä enää huolestuttaa, on varren kiinnityskolon syvyys. Onneksi niitä voi porata syvemmäksi, jos vaikuttaa että jotkut ovat turhan ahtaita.

Ensi kerralla pääsee varmaan tekemään niittausreiät ja teroittamaan. Mökillä käydessäni tein yhden varrenkin puolivalmiiksi. Eräs oikein hitaasti ja sitkeästi kasvanut pieni mänty ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja osoittautui mitä miellyttävimmäksi varsiehdokkaaksi.

Mitä pintakäsittelyyn tulee, niin sitä ei tule. Ei mitään akateemisesti oikeaoppista vihreää, ei mitään happo- tai polttokäsittelyä. Nämä hakevat kukin oman värinsä. Aika saa patinoida nämä kaikessa rauhassa, aivan kuten pronssikaudellakin. Ne mallintavat keihäitä sellaisina kuin ne olivat - sodan ja metsästyksen työkaluina.

Vita brevis - lanza longa.

Seitsemän veljestä, mutta kuusi keihästä

Otsikko kertoo jo lopputuloksen, mutta kerronpa kuinka siinä niin kävi.

Hiekkamuotit poltettiin keramiikkauunissa, jonka jälkeen ne vuorattiin vielä kipsivellissä uitetulla säkkikankaalla. Tämän jälkeen ne aseteltiin puolitäysiin hiekkasaaveihin. Mitä lie tynnyrinpuolikkaita olivat. Sitten lapioitiin lisää hiekkaa ja survottiin se kepillä sinne oikein tiiviiksi. Hiekan tarkoitus on tukea muottia ja estää pronssia pääsemästä mahdollisista halkeamista läpi. Oma muottini olikin ollut vähän liikaa uunissa, joten se oli melko halkeillut. Kaiken kukkuraksi seinämässä oli reikä, koska yksi keihäänkärjistä oli hiekkavellin kaadon aikana kaatunut kehysmuovia vasten. No, karhuvillaa reikiin ja kipsiä päälle!

Siinä samalla mestari Liukkonen oli jo lämmittänyt pronssin riittävän kuumaksi. Ennen omaa kaatoani oli ensimmäinen kaato, mutta piankos sitä pääsi itsekin kaatamaan. Ja tältä se näytti:


Hetken jälkeen muotteihin kaadettu metalli haukkasi happea ja pintaan muodostui hauska sinkkioksidin keltavihreä väri. Tuossa pronssiseoksessa, jota käytämme, on muistaakseni 75% kuparia, 15% tinaa, 5% sinkkiä ja 5% lyijyä. Tätä seosta sanotaan "napoleonin tykkipronssiksi", koska nimi toivottavasti kertoo tarpeeksi.



Kun metallista oli kaikonnut viimeinenkin punahehku, niin oli aika nylkeä muotti. Sanon nylkeä, koska säkkikangas oli muuttunut kuin paksuksi nahaksi muotin yllä. Sitten varovasti hakkasin muovipäävasaralla hiekkamassaa rikki ja annoin sen valua saaviin. Sisältä paljastui - yllätys yllätys - keihäänkärkiä!



Kuusi keihästä siis syntyi kvartsihiekkaisesta kohdusta. Harmittaahan se toki, kun ei kaikki onnistunut, mutta hyvä kun tuli niin monta onnistunutta. En ehtinyt kuitenkaan siivoamaan niitä tuon paremmin, koska aika oli kortilla. Onhan niissä melkoinen työ vielä edessä, mutta mikäs siinä. Ensi kerralla minulla onkin extratyövoimaa mukanani, joten pitäisi päästä hyvään vauhtiin niiden perkaamisessa.

Ajan kulku on muuten täysin epäreilu juttu. Tämä nyt on sama vanha kliseinen laulu, mitä rakastavaiset aina valittaa, mutta sama se on käsitöissä. Aina kun on maanantain kansalaisopistotunneilla taonta sujunut hyvin; kun on ollut selvä visio siitä mitä tekee, miten se tehdään ja hyvä flow päällä, niin tuntuu että vastahan alkuun päästiin kun kello on jo 20.15. Sitten ei auta kuin siivota jälkensä, kiittää ja poistua. Ja kirota automatka kotiin, kun olisi ollut niin mukava jatkaa vaikka yömyöhään. Tahdon oman pajan!!

Toisaalta, vaikka tuo oman työtilan puuttuminen hieman ärsyttää, niin ainakin itse koen saavani aivan valtavasti mielihyvää käsilläni työskentelemisestä. Kun olen ollut monissa sellaisissa töissä, joissa ei välttämättä näe millään konkreettisella tavalla työnsä tosiasiallista tulosta, niin käsityöt on suurta herkkua välittömän palautteensa takia. Siinä todella näkee, että jotain syntyy kun rehkii. Toista se on vaikkapa hätäkeskuksessa, siellä se suuri onnistuminen on yksikön radioon huutama suoritekoodi, tai merkkiyhdistelmä näyttöpäätteellä. No, ainakin karrikoidusti.