Seitsemän veljestä, seitsemän keihästä, valaja yksi valkeakätinen vaan*

Yksi kesän eniten odottamistani tapahtumista on, kun vanha veljesjoukkiomme kokoontuu täyteen lukuunsa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tilaisuus on oleva juhlallinen - väki koko koreudessaan, tahi karuudessaan, kummin vain on hyvä. Tätä tilaisuutta varten olen työstänyt jo jonkun aikaa pronssikopioita erään veljen omistamasta rautaisesta keihäänkärjestä.

Alkuperäinen keihään kärkimalli vastaa veljen mukaan yleiseurooppalaista pronssi- ja rautakautista muotoilua. Se on melko lyhyt ja lehden muotoinen.

Kun kesä koittaa, niin veistämme keihäille varret, sovitamme kärjet niihin ja niittaamme ne kiinni. Tulee olemaan mielenkiintoista, millaiset varret syntyy eri käsistä. Jokainen kärki on jo nimetty kunkin henkilön mukaan, etunimeä vastaavalla riimulla. Vaikka keihäs on nykystandardien mukaan käytännössä mihinkään kelpaamaton, niin on syytä muistaa että nimenomaan keihäs on kaikista aseista palvellut ihmistä pisimpään.

Kärjet valan arvoisan opettajani, pronssinvalaja Erkki Liukkosen valvovan silmän alla. Vaikka onnistuminen ei koskaan ole täysin varmaa, niin ilman hänen neuvojaan todennäköisyydet kääntyisivät todella pahasti minua vastaan. Prosessi on "helposti sanottu", mutta sisältää monta mutkaa ja välitavoitetta.

Ensin kopioidaan vinamold- nimisellä mönjällä alkuperäiskappale. Sitten sen ympärille tehdään kipsimuotti, jonka avulla aletaan valmistaa vahakopioita. Kun vahakopioita on tarpeeksi, tarkistetaan niiden kunto, tehdään niihin halutut muutokset ja valetaan hiekka-kipsivelli niiden ympärille valukanavineen. Tämän jälkeen hiekkamuotti poltetaan keramiikkauunissa. Kun muotit on poltettu ja ne kumisevat onttouttaan, ne vahvistetaan vielä pinnastaan itse pronssin kaatoa varten. Sitten kuumennetaan pronssi upokkaassa 1150 asteiseksi. Lämpötilan mittaamiseen on helppo konsti: kastetaan paksua kuparilankaa pronsiin ja nostetaan se ylös - mikäli se venyy "rotanhäntämäiseksi", niin metalli on juuri sopivaa. Sitten vaan kaadetaan pronssi muottiin, joka on täkätty ympäriltään hyvin. Muotin jäähdyttyä rauhassa, se rikotaan ja sisällä olevat aarteet kaivetaan esiin jatkotyöstöä varten.


Tänään pääsin siihen vaiheeseen, että sain viimein tehtyä varsinaisen hiekka-kipsimuotin seitsemälle vahakärjelleni. Seuraavalla kerralla pääsen valamaan ne, jonka jälkeen kauhulla odotan, että onko pitkän työn tuloksena keihäänkärkiä, vai epämääräistä pronssimössöä. On pakko sanoa, että epäonnistuminen olisi katkeraa kalkkia, sillä olen raatanut aika lailla näiden kärkien eteen. Henkisesti on pakko varautua ajatukseen, että vähintäänkin yksi niistä menee mönkään. Olkoon se sitten minun kappaleeni. Minulle on kuitenkin verrattain pieni vaiva tehdä itselleni uusi, mutta muut veljet eivät todennäköisesti tulisi sitä tehneeksi.

Valaminen on suurten tunteiden työtä. Vaikka se on varsin tieteellinen prosessi, silti valun lopputulokseen liittyy, ainakin maallikolle, suurta mystiikkaa. Varmasti on ennenaikaan lausuttu ääneen rukous milloin millekin jumaluudelle tai mahdille, jotta nöyrän valajan muotista syntyisi se tavoiteltu kauneus. Ja siinä vaiheessa, kun muotin pohjalle on päätynyt vettä, ja pronssia kaadettaessa koko homma kirjaimellisesti räjähtää silmille, on jumalanpelko varmasti koetellut poloista seppää. On vain luotettava siihen, että vaikka muotin sisälle ei näe, niin siellä on kaikki kunnossa. On uskottava omaan työhönsä, mutta silti voi aina hiljaa lausua: Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Mikäli haluat tietää jotain tähän astisesta työn vaiheesta enemmän, niin kysy toki. Kerron mielelläni.

*) Taru Sormusten Herrasta s.522:
"Mitä toivat maasta uponneesta
yli aaltojen mukanaan
mahtavat laivat ja kuninkaat,
kolme kolmesta luvultaan?
Seitsemän tähteä, seitsemän kiveä,
puun yhden valkean vaan.