Seitsemän veljestä, seitsemän keihästä, valaja yksi valkeakätinen vaan*

Yksi kesän eniten odottamistani tapahtumista on, kun vanha veljesjoukkiomme kokoontuu täyteen lukuunsa noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tilaisuus on oleva juhlallinen - väki koko koreudessaan, tahi karuudessaan, kummin vain on hyvä. Tätä tilaisuutta varten olen työstänyt jo jonkun aikaa pronssikopioita erään veljen omistamasta rautaisesta keihäänkärjestä.

Alkuperäinen keihään kärkimalli vastaa veljen mukaan yleiseurooppalaista pronssi- ja rautakautista muotoilua. Se on melko lyhyt ja lehden muotoinen.

Kun kesä koittaa, niin veistämme keihäille varret, sovitamme kärjet niihin ja niittaamme ne kiinni. Tulee olemaan mielenkiintoista, millaiset varret syntyy eri käsistä. Jokainen kärki on jo nimetty kunkin henkilön mukaan, etunimeä vastaavalla riimulla. Vaikka keihäs on nykystandardien mukaan käytännössä mihinkään kelpaamaton, niin on syytä muistaa että nimenomaan keihäs on kaikista aseista palvellut ihmistä pisimpään.

Kärjet valan arvoisan opettajani, pronssinvalaja Erkki Liukkosen valvovan silmän alla. Vaikka onnistuminen ei koskaan ole täysin varmaa, niin ilman hänen neuvojaan todennäköisyydet kääntyisivät todella pahasti minua vastaan. Prosessi on "helposti sanottu", mutta sisältää monta mutkaa ja välitavoitetta.

Ensin kopioidaan vinamold- nimisellä mönjällä alkuperäiskappale. Sitten sen ympärille tehdään kipsimuotti, jonka avulla aletaan valmistaa vahakopioita. Kun vahakopioita on tarpeeksi, tarkistetaan niiden kunto, tehdään niihin halutut muutokset ja valetaan hiekka-kipsivelli niiden ympärille valukanavineen. Tämän jälkeen hiekkamuotti poltetaan keramiikkauunissa. Kun muotit on poltettu ja ne kumisevat onttouttaan, ne vahvistetaan vielä pinnastaan itse pronssin kaatoa varten. Sitten kuumennetaan pronssi upokkaassa 1150 asteiseksi. Lämpötilan mittaamiseen on helppo konsti: kastetaan paksua kuparilankaa pronsiin ja nostetaan se ylös - mikäli se venyy "rotanhäntämäiseksi", niin metalli on juuri sopivaa. Sitten vaan kaadetaan pronssi muottiin, joka on täkätty ympäriltään hyvin. Muotin jäähdyttyä rauhassa, se rikotaan ja sisällä olevat aarteet kaivetaan esiin jatkotyöstöä varten.


Tänään pääsin siihen vaiheeseen, että sain viimein tehtyä varsinaisen hiekka-kipsimuotin seitsemälle vahakärjelleni. Seuraavalla kerralla pääsen valamaan ne, jonka jälkeen kauhulla odotan, että onko pitkän työn tuloksena keihäänkärkiä, vai epämääräistä pronssimössöä. On pakko sanoa, että epäonnistuminen olisi katkeraa kalkkia, sillä olen raatanut aika lailla näiden kärkien eteen. Henkisesti on pakko varautua ajatukseen, että vähintäänkin yksi niistä menee mönkään. Olkoon se sitten minun kappaleeni. Minulle on kuitenkin verrattain pieni vaiva tehdä itselleni uusi, mutta muut veljet eivät todennäköisesti tulisi sitä tehneeksi.

Valaminen on suurten tunteiden työtä. Vaikka se on varsin tieteellinen prosessi, silti valun lopputulokseen liittyy, ainakin maallikolle, suurta mystiikkaa. Varmasti on ennenaikaan lausuttu ääneen rukous milloin millekin jumaluudelle tai mahdille, jotta nöyrän valajan muotista syntyisi se tavoiteltu kauneus. Ja siinä vaiheessa, kun muotin pohjalle on päätynyt vettä, ja pronssia kaadettaessa koko homma kirjaimellisesti räjähtää silmille, on jumalanpelko varmasti koetellut poloista seppää. On vain luotettava siihen, että vaikka muotin sisälle ei näe, niin siellä on kaikki kunnossa. On uskottava omaan työhönsä, mutta silti voi aina hiljaa lausua: Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Mikäli haluat tietää jotain tähän astisesta työn vaiheesta enemmän, niin kysy toki. Kerron mielelläni.

*) Taru Sormusten Herrasta s.522:
"Mitä toivat maasta uponneesta
yli aaltojen mukanaan
mahtavat laivat ja kuninkaat,
kolme kolmesta luvultaan?
Seitsemän tähteä, seitsemän kiveä,
puun yhden valkean vaan.

Sallet osa 3 / 3 Yksityiskohdat ja yhteenveto

Voisin aloittaa kertomalla teknisistä ratkaisuista, jotka halusin tähän kypärään.

Tein kypärän näin monesta kappaleesta, koska en uskonut että saisin käytettävissä olevillani työkaluilla nostamaan tuota muotoa yhdestä kappaleesta. Siinä olisi varmasti ollut omat haasteensa, mutta jos järjestäisin itselleni samankaltaisen pakotusalustan ("veivivartinen pallo") kuin edellisen kirjoitukseni videolinkin kaverilla, niin homma varmasti onnistuisi.
Silloin ei olisi niin paljon sitä sovittamisen tuskaa, mikä liittyy kappaleiden yhteenliittämiseen. Metalli on onneksi siitä kiva materiaali, että se pysyy aika hyvin muodossaan.

Halusin tehdä nivelletyn niskalipan kahdesta syystä: se suojaa hyvin ja mukailee pään kallistusta (ts. ei estä leuan nostamista ylös.) ja näyttää mielestäni todella hyvältä. Valajaopettajani sanoi, että kypärä näyttää aivan molukkiravulta, mikä pitää aika hyvin paikkansa.

Kypärän nahkaosat halusin tehdä modernia sotilaskypärää mukaillen. Kelluva ripustus, kunnon leukakuppi ja nelipistekiinnitys. Ratkaisun huono puoli on kunnollisen kiinnittämisen hitaus, mutta onneksi sitä voi käyttää verrattain hyvin ilman leukaremmiäkin. Nahkasisukset on kiinnitetty niiteillä ja liimalla. Niskapuolen ja visiiriä kannattelevat niitit on pronssista valettuja koristeniittejä. Ja itseasiassa - ne eivät ole edes oikeita niittejä, vaan niissä on reikä ja kierteet 4mm ruuville. Ne on siis jälkeenpäinkin irroitettavissa, joten voin halutessani vaihtaa vaikka visiirin ilman, että joudun rikkomaan niittauksia.

Visiiri puolestaan lukittuu alas pienen jousitoimisen salvan avulla. Samanlainen kuin edellisen postauksen videolinkin toisessa osassa. Se vaikutti niin näppärältä, että päätin matkia - ja hyvin toimii.

Visiirin suhteen minua epäilyttää pitkälti se, että miten mahtaa käydä, kun ensimmäisen kerran tätä pottaa isketään kunnolla pitkämiekalla. Kiinnike on nimittäin melkoisen avoimena, joten jos isku ohjautuu siihen, niin pahimmassa tapauksessahan koko visiiri lerpahtaa toiselta puolelta, tehden kamppailusta asteen mutkikkaampaa. Pitää vielä varmaan takoa tuota uloketta sisäänpäin...


No, mitä jäi käteen? Ihan hieno kypärä, ei missään nimessä ammattilaisen tasoa, tai kokeneen harrastajankaan. Kuitenkin, ensimmäistä kertaa rosteria takovan ja kuumatyöskentelyä harjoittelevan amatöörialoittelijan tekeleeksi potta on mielestäni helvetin hyvä.
Mutta ehkä vielä hienompi asia, kuin mitä itse kypärän valmistuminen, on saavutettu tietotaito ja kokemus. Kukaan ei voi ottaa sitä minulta pois.

Listaan tähän loppuun vielä muutamia asioita, joihin kiinnitän jatkossa enemmän huomiota.

• Hehkuta kunnolla ennen työstöä. 
• Pyöreitä muotoja nostaessa pyrin järjestämään ensi kerralle täysmetallisen kulhon ja kuulapäisen ison nuijan.
• eli käytännössä tehtäväkohtaisten työkalujen merkitys
• Säädettävyyden ohelle kypärän leukahihnassa pikakiinnitys olisi toivottavaa
• Enemmän tarkkuutta mittoihin
• kypärästä istuvampi, tässä tapauksessa etenkin niskasta
• silmikon koko ~ voisi olla vähän laajempikin
• Materiaaliksi hiiliterästä

Tämän kypärän tulevaisuudesta vielä sen verran, että se tullaan näkemään mm. Teatterikoneen Ronja Ryövärintytär näytelmässä "nihtien" päälliköllä. Omassa käytössä se tulee olemaan pääasiassa koristeena, kunnes teen sille vaihtovisiirin pitkämiekkailua varten. Se tulee olemaan ainakin osittain jostain kuvioleikatusta teräksestä tehty, koko kasvon suojaava visiiri, jossa on vielä integroitu kaulasuojus.

Lopuksi erityiset kiitokset seuraaville henkilöille:
- Marko Saarelle Warusseppäin Killasta, joka neuvoi ystävällisesti teknisissä ja ajanmukaisissa ratkaisuissa
- Kuokkalan yläasteen ja Jyväskylän kansalaisopiston teknisen työn kurssin vetäjälle Timo Illmannille, joka antoi hyviä vinkkejä systemaattisen työskentelyn kehittämiseen
- Wanhalle ystävälle Findolionille innoittamisesta ja työskentelyn myötäelämisestä

Sallet osa 2 / 3 Kuumatyöskentelyn alkeet ja aloittelijan virheet

Oikeastaan jo alusta asti ymmärsin että suurin haaste koko kypärän teossa tulee olemaan kaavoitus. Se kohta minulla myös yleensä kusee, sillä olen enemmän taiteilija kuin insinööri. Siis toisin sanoen fiiliksellä mennään ja tarkat mitat otetaan vasta kun on pari kertaa tehty joku homma päin persettä. Typeräähän se on, ja yritän omaksua omaksi edukseni alusta asti tarkasti tekemisen asennetta... mutta asiaan.


Käytin alusta asti armour archiven Gothic Armour Notesia, josta sain summittaisen näkemyksen työn vaiheista ja kinkkisistä kohdista. Mittoja siellä ei ole, mutta ne kelasin itse.

Aloitin tekemällä pahvista "dummyn", eli tein sen varsinaisen kypäräosan pahvista. No, sehän oli vähän vain sinne päin, sillä se ei tietenkään pysynyt muodossa tai venynyt samalla tavalla kuin metalli. Mitat otin sillä tavalla, että lisäsin päänympärykseeni parin sentin kelluntavaran laskin uuden kehämitan. Kun dummy näytti riittävän hyvältä, siirryin teräksen kimppuun.

Aloitin näiden kahden kypäränpuolikkaan työstämisellä. Leikattuani kappaleet aloin lämmittää niitä ja taoin kuulapäävasaralla puisessa pakotusmaljassa. Sääli ettei ollut metallista vastaavaa. Tuo pyöreän muodon pakottaminen oli muuten todella hidasta, kun ei oikein osannnut. Nyt se sujuu jo paljon luontevammin, mutta kyllä silti ensimmäisenä valmistaisin kunnon työkalut nostamista varten. Tuossa kuvassa tuo puinen kappale on pääni muotoa mukainen tarkistuslevy, jolla pystyi tarkistamaan että muoto on varmasti oikea. Se olisi toki voinut olla huomattavasti kehittyneempikin, mutta tuolla sai tuollaista.

Kun perusmuoto oli hakattu, niin oli hitonmoinen homma tehdä niistä juuri samanlaiset. Teräs venyi oikeassa aivolohkossa enemmän kuin vasemmasta, niin siitä tuli vähän pulleampi, mutta ei se mitään. Kun olin tuhrannut monen monituista tuntia yhdenmukaistamiseen, niin naputtelin kypärälle harjaksen. Sitä myöten se hitsattaisiin TIGillä - mutta sen tekisi rosterihitsaamisen ammattilainen, ystäväni Esko. Ja hienosti Esko sen vetäisikin - vastapalveluksena tein vaimon kanssa hänelle nahasta kitaran kantohihnan.

Seuraavaksi aloin tehdä niskasuojusta nivelineen. Siinä vaiheessa alkoi oikeastaan työ luistaa kunnolla ja tuntui, että se valmistui paljon nopeammalla tahdilla kuin aiemmat itse kallonsuoja. Nivelkappaleiden valmistus oli oikein kivaa (etenkin reunan rullaaminen jostain syystä), vaikka yksi hieman menikin vinoon. No, aloittelijat tekee aloittelijoiden virheitä.

Tein tätä työtä kerran viikossa kansalaisopistolla, mutta syksyllä aloin tehdä tähän liittyvää sivutyötä myös toisella kansalaisopiston kurssilla, nimittäin taidevalukurssilla. Kypärän koristeniitit tulisin tekemään itse pronssista valamalla. Miksi mennä siitä mistä aita on matalin, kun haasteitakin löytyy?

Suunnittelemaani kypärään kuului vielä visiiri. Näin jälkeenpäin voisi sanoa, että sen suunnittelussa minulla kävi virhe. Aika typerä virhe. Asetin sen kiinnityskohdan aavistuksen liian ylös ja eteen, joten visiiriä ei saa kitkan avulla kiristettyä harjasta vasten pysymään ylhäällä. No, minkäs teet. Visiirin malli vaihtui osittain vielä sitä tehdessä, edukseen. Visiirin takominen oli mielenkiintoinen haaste. Ei ollut helppoa tarkoitukseen osittain sopimattomilla työkaluilla saada kaarevaa muotoa, joka oli vielä kupera keskikohdan pystysuoraa vekkausta lukuunottamatta. Tuo kyseinen muoto on mielestäni aivan nerokas, sillä jos vastustaja pistää miekalla kasvoihin, niin (ellei kaveri ole todella tarkka ja iske silmikosta läpi) kypärän muoto ohjaa terän vääjäämättä sivulle.  Samoin tuon vaakasuoran silmikkotasanteen tekeminen oli paikoitellen hankalaa - meinasi nimittäin metalli revetä välillä, mutta ei onneksi pahasti.

Sitten alkoi armoton niittaus, nahkaosien valmistus ja viimeistely, mutta niistä kerron osassa 3.

ps. Jos haluaa nähdä, miten oikeasti näppärä ihminen tekee kypärän, niin YouTube näyttää kuinka se tapahtuu.

Sallet osa 1 / 3 Visio ja pakkotila

Sallet tai kuten ranskalaiset sanovat, Salade.


Kyseessä on siis nykyaikaisten palomiesten kypärien isoisä. Ja vaikka se ei niin kovin mairittelevaa Salleta kohtaan olisi, itse ainakin löydän siitä paljon samaa kuin II Maailmansodan saksalaisten kypärässä. Wehrmachtin kypärä oli kuin visiiritön ja lyhennetyllä helmalla varustettu sallet. (palokypärä on www.labsafety.com omaisuutta)

Itse ihastuin tähän kypärämalliin täysin, kun näin sen osana ns. goottilaista haarniskaa. Siinä kokonaisuudessa oli jotain pelottavaa, kaunista, eleganttia ja voimakasta. Terävien linjojen ja vekkausten yhdistyessä monin paikoin pyöreisiin muotoihin se tuo vääjäämättä mieleeni Art Nouveaun, eli ns. Jugend-tyylin, jonka suuri ihailija olen. Siinä yhdistyi tyyli ja toimivuus upeasti. Vanhana tolkienistina saattaisin jopa luonnehtia goottilaista haarniskatyyliä haltiamaiseksi. Ja haltiamaisella en todellakaan tarkoita sukkahousuisia puppelipoikia tai Disney-keijuja jotka laulaa lehdellä istuessaan. No joo - joka ei ymmärrä yskääni, lukekoon Silmarillionin. (viereinen piirroskuva on napattu wikipediasta)

Sallet siis aiheutti suurta kiinnostusta pienessä mielessäni. Mutta kuinka tehdä sellainen? Mitä kaikkea minun olisi hankittava, että voisin ylipäätään päästä alkuun? Talk about skills, talk about tools and materials... Tarvitsisin ainakin pajan ahjoineen ja alasimineen, jonkinlaiset valmistusohjeet ja terästä. Olin aiemmin tehnyt messingistä pakottamalla rintapanssarin, olkavarsisuojat ja muuta, mutta ahjolla en ollut oikeastaan koskaan työskennellyt. Tai olin minä jonkun kuparisen kärpäsen tehnyt yläasteella, mutta niiltä ajoilta päähän jäänyt oppisaldo lähenteli nollaa.

Tiedätkö sen tunteen, kun sinun on vain yksinkertaisesti pakko saada tehtyä jotain? Kun ei ole muuta tietä? Kun et saa rauhaa siltä visiolta, mikä kerran on syöpynyt mieleesi? Olipa siinä järkeä tai ei, teitpä sillä loppujen lopuksi yhtään mitään tai et - sinun on tehtävä se. Minun oli tämän "sairauden" takia on turha mennä lääkäriin, tähän auttoi vain työ; vasaran kaiut työpajalla, noesta mustunut käytetty nenäliina, hikinen selkä ja tuntien puristamisesta, sekä vasaroinnista hellät käsivarret. Kun on pakko, niin on pakko. (viereinen kuva on www.ageofarmour.com omaisuutta)

Siis teräskauppaan ja neliömetri 1,5 mm terästä. Pistetään rosteria niin eipähän potta ruostu ulkoillessa. Vähänpä tiesin tuolloin mihin ryhdyin. Takoa nyt ensitöikseen ruostumattomasta teräksestä kypärä... No joo - perus aloittelija: enemmän intoa kuin älyä. Jos nyt jälkiviisaana alkaisin samaan projektiin, niin en tietenkään tekisi sitä rosterista, vaan jostain aikakautista materiaalia vastaavasta hiiliteräksestä. Se olisi nöyrempää vasaran alla ja sitä voisi jopa ahjohitsata. Mutta onnistui se rosterillakin.

Ja niin aloitin Jyväskylän kansalaisopiston teknisen työn kurssilla 2009 tammi-/helmikuussa kypärän työstämisen.

Taustat on kerrottu, itse työstä kerron osassa 2.

Huppulakki, poliittinen mielipidepipo

Kuinka tehdä keskiaikainen miesten huppulakki?

Tarvitset:

Sarkaa tai veluuria, eli hieman huovutettua villakangasta - karkeaa tai hienoa
Neula
Lankaa
Hyvät sakset
Mittanauha
Keppi, esim haravanvarsi
pienet kärkipihdit
(kangasliitu)

Mittaa haluttu (hartia)leveys, esim. 15cm yli hartian. Piirrä kangasliidulla ja langalla (sido niistä "harppi") haluamasi kokoinen ympyrä. Mikäli haluat koristella reunan erikoisin leikkauksin, niin tee pahvista sellaisen malli (esim neliö, lehti, kolmio tms), ja piirrä liidulla se ympyrän kaukille reunoille. Jos kankaasi on paksua sarkaa, tällaisen reunuksen tekeminen on jopa suositeltavaa, sillä se auttaa lievettä laskeutumaan siistimmin. Sitten leikkaat piirtämäsi mukaan.



Kuva on peräisin osoitteesta http://members.cox.net/moirandalls/cowl.htm

Yllä oleva kuva antaa kohtalaisen kuvan siitä, millainen hupun kaava on. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan esim. omalla hupparin hupulla, että millainen tavoittelemasi huppu on suhteessa siihen. Jos haluat syvemmän, niin lisää syvyyttä jne. Tärkeää on kuitenkin se, että muotoilet ympyrään kiinnitettävän osan "aallon muotoiseksi", kuten kuvassa. Tee kaava ensin paperille, tarvittaessa vielä vaikka jollekin jämäkankaalle.

Mitä tuohon "liripipeen" eli hupun häntään tulee, niin siitä kannattaa tehdä oikeasti pitkä. Onhan siinä hemmetinmoinen rullaaminen, kun sen kääntää oikein päin, mutta kyllä se kannattaa. Itselläni se oli vielä erityisen hankala, koska käytin armeijan sarkakangasta, joka on melkoisen tuhtia tavaraa. Siinä piti käyttää noita alussa mainittuja keppiä ja pihtejä. Huoh!
Sitten ommellaan hupun reuna. Jos käytät jotain hyvännäköistä paksua pellavalankaa, niin voit tehdä "koristeompeleen" sillä. Siis käytännössä simppeli ommel joka vain pitää hupun reunan sisääntaitettuna.

Mittaa sitten hupun alareunan leveys ja leikkaa kauluriin kehämitaltaan hieman pienempi pyöreä reikä, sellainen että pääsi mahtuu siitä mukavasti. Sitten ompelet vain hupun kiinni kauluriin. Sitten pistät sen päähäsi ja hymyilet - nyt sinulla on huppulakki. Jos otat sen vielä hetkeksi pois päästäsi ja tarraat kaksin käsin kiinni hupun ja kaulurin saumasta, niin voit taitella siitä chaperon-hatun. Siinä auttaa kummasti, kun huppu ei ole järkyttävän syvä, vaan samantyylinen kuin moderneissa huppareissa.

Eli tämä on hyvin helppo tehdä, mutta syy miksi se kannattaa todella tehdä, on se että kyseinen lakki on mahdottoman monipuolinen, hyvännäköinen ja käytännöllinen. Se ajaa hieman sadetakin asiaa, ellei nyt sada ihan vaakatasossa. Se suojaa tuulelta, tai katseilta. Se lämmittää, mutta jos on liian kuuma, sen hupun voi laskea alas tai kääriä koko helahoito hatuksi. Ja kaiken kukkuraksi tarpeeksi pitkä "liripipe" eli se pitkä hiippa toimii vielä vaikka kaulaliinana tai lyömäaseena, kuten tilaaja haaveili pilke silmäkulmassa.

Wikipedia osaa kertoa että tällä päähineellä on mielenkiintoinen historia. Sillä on muun muassa ilmaistu poliittista mielipidettä - joskus jopa poliittisia ryhmittymiä kutsuttiin chaperoneiksi. Olisihan se hauskaa jos nykysuomessakin olisi vastaavat pipot käytössä, kokkareilla sininen, sdp:llä punainen, vihreillä hmmm ja keskustalla harmaa. Kiistän kaikenlaiset yhteydet Keskustaan, vaikka minulla onkin harmaa huppulakki.
Ja jos joku ehti ihmetellä että miksi tämän on nimenomaan miesten hattu, ja että eivätkö naiset muka saa käyttää tätä - niin historia osoittaa, että huonosti on käynyt mm. erään Jean D'Arcin, joka tähän sonnustautui. Hänen oikeudenkäynnissään häntä syytettiin kerettiläisyydestä, esim. liian miehisestä käytöksestä, josta tämän päähineen käyttö oli yksi esimerkki. No, ehkä ranskalaisten naisten pitin näyttää miehekkyydessä esimerkkiä englantilaisten pieksemille maanmiehilleen satavuotisen sodan aikoihin.

Oppimiskokemuksena tämä on aloittelijoillekin helppo homma. Kangasvalinta on kuitenkin tärkeä. Jos tämän tekee jostain purkautuvasta kankaasta, niin unohtaa koristeleikkaukset ja muistaa huolitella reunat.

Tässä vielä kuva varsinaisesta tuotoksesta, jonka blogger jostain syystä kääntää aina pystykuvaksi, teen mitä tahansa... neuvokaapa joku jos tiedätte mistä moinen johtuu. Jälkitoimituksen voisin kuitenkin lisätä myöhemmin kuvat miltä se näyttää päähän asetettuna.